Olin kerran improvisaatiokurssilla, jossa tarkasti rajatuissa harjoituksissa oli ohjeena huutaa ”URBAA!” aina mokan tullen. Huutoon liitettiin myös näyttävä tuuletusliike, jonka sai tehdä hyväksi katsomallaan tavalla. Ryhmä toisti huudon ja liikkeen mokanneen ryhmän jäsenen perässä. Tällä viestitettiin sitä, miten virheet kuuluvat elämään, ja miten virheiden tekeminen kuuluu jokaiseen oppimisprosessiin enemmän tai vähemmän olennaisena osana.
Laulunopetukseen ja äänivalmennukseen improvisaatio sopii kuin nenä päähän. Kovin monessa muussa asiassa ihminen ei ole niin haavoittuvainen, kuin silloin, kun hänen ääntään arvioidaan. Hyvä opettaja antaa tietysti palautetta hellävaraisesti ja rakentavasti, eikä palautteenanto aina ole edes välttämätöntä. Usein olemme nimittäin itse itsemme pahimpia kriitikoita, ja moni tekee tätä oman äänensä arvioimista aivan huomaamattaan. Lauluun ja äänenkäyttöön liittyvästä häpeästä voit muuten lukea lisää täältä.
Improvisaatiossa tärkeää on luottaa ensimmäiseen impulssiin. Usein tyrmäämme omat ideamme ennen kuin ne edes pääsevät ulos suustamme. Tärkein oppini tällä kurssilla oli, että jokainen saa olla niin seksuaalinen, tunteva, hauska tai huumorintajuton kuin on, ja mitään impulsseja ei tarvitse pelätä tai hävetä. Tällä kurssilla oli sallittua kiroilla, huutaa, potkia ja raivota, tirskua, hämmentyä, itkeä, rietastellakin.
On siis annettava hyväksyntä itselleen ja omille ajatuksilleen. Tänä päivänä se on joskus hyvin vaikeaa, kun työelämän paineet, kasvatus, ympäristön odotukset ja itselle asetetut vaatimukset estävät meitä olemasta sitä, mitä todella voisimme olla. Helposti ikään kuin kiellämme osan itsestämme, ja unohdamme sen, että me kaikki olemme mielikuvituksellisia, luovia ja heittäytymään kykeneviä olentoja, jos vain annamme siihen itsellemme luvan.
Minulle tuo kurssi oli puhdistava kokemus: puhkesin kehoa vavahduttelevaan itkuun heti kurssin loppupiirin jälkeen. Olin kiitollinen siitä, että olin saanut hyväksynnän kaikille tunteilleni ja ajatuksilleni, joita mieleeni sen parituntisen työskentelyn aikana tuli. Olin kiitollinen siitä, että muut olivat jatkaneet minun tarjoamistani impulsseista ja siitä, että minua oli ohjattu niin hyvin, että tunsin oloni turvalliseksi, vaikka improvisaatio oli joskus ollut minulle todella vaikeaa.
Toinen merkittävä kokemus improvisaation maailmasta on ollut sanaton improvisaatio: ryhmä ihmisiä on sovitun ajan tietyssä tilassa ja kaikki liike, ääni ja tekeminen on sallittua kunhan ei käytä mitään tunnistettavaa kieltä. Siansaksalla saa puhua ja muihin saa ottaa kontaktia. Tilassa on myös soittimia, joilla saa soittaa jos siihen tuntee tarvetta.
Sanaton impro on ollut minulle mahdollisuus kohdata ihminen sellaisena, kuin hän juuri sillä hetkellä on ja mennä häntä vastaan juuri niiden ideoiden ja ajatusten kanssa, jotka minulla itselläni sillä hetkellä on. Antaa ajatusten kohdata ja antaa kohtaamisen synnyttää jotain uutta. Ensimmäisellä improkerralla en tiennyt kenenkään nimiä, silti tunsin saaneeni aidon yhteyden kaikkiin improilijoihin tuon parituntisen aikana.
Koska improvisaatio on ollut minulle niin merkittävä kokemus, olen ottanut sitä mukaan enenevässä määrin myös omiin valmennuksiini. Improilu tekee hyvää kenelle vain ja voit aloittaa vaikka tänään: sano mielessäsi ”joo, ja…”, kun saat jonkin ajatuksen, josta et ole vielä ihan varma. Sano mielessäsi ”joo, ja…” myös toisille ja viestitä hyväksyntää kehonkielellä ja hymyllä. Saatat yllättyä siitä, miten hyviä juttuja siitä syntyy.
Älä siis pelkää virheitä, ne kuuluvat elämään. Jos teet virheen, jatka eteenpäin ja mieti, miten voisit seuraavalla kerralla virheen välttää. Ennen kaikkea, hyväksy jokainen oppimiskokemuksesi ja ota se vastaan kiitollisena.